Salla Tykkä: Miten muuttaa taiteen rahoitusta? Kuvataiteen kentän ongelmia ja ratkaisuja.

Salla Tykkä: Miten muuttaa taiteen rahoitusta? Kuvataiteen kentän ongelmia ja ratkaisuja.

13.02.2018

Julkaisemme professori Salla Tykän Taiken taideparlamentti tapahtumassa 13.2.2018 pitämän puheenvuoron. Tämä julkaisu aloittaa uuden, taiteilijoiden ajankohtaisia puheenvuoroja sisältävän juttusarjamme.


Salla Tykkä

Salla Tykkä: Miten muuttaa taiteen rahoitusta? Kuvataiteen kentän ongelmia ja ratkaisuja

Oma tulokulmani tämän päivän puheeseen on kuvataiteessa, koska se on taiteen kentistä omani ja myös varmasti vaikein kun katsomme sen antamia toimeentulon mahdollisuuksia. Kuvataitelijat eivät työllisty muusikoiden, näyttelijöiden tai vaikkapa ohjaajien tapaan valtion tai säätiöiden tukemien instituutioiden kautta, vaan työskentely on poikkeuksetta itsenäistä, alusta loppuun itseorganisoituvaa.

Kukaan ei pyydä, suostuttele tai patista työhuoneelle tekemään teoksia. Harva ihminen myöskään tulee kysymään niitä esille ja vielä harvempi tarjoutuu ostamaan niitä. Teosten esittäminen tapahtuu pitkien työskentelyjaksojen jälkeen gallerioissa, museoissa ja muissa julkisissa tai puolijulkisissa tiloissa.

Taiteilijoiden elämä on ongelmanratkaisukeskeistä ja monet näistä ongelmista liittyvät juuri toimeentuloon tai sen puutteeseen. Toimeentulo koostuu pienistä puroista: teosmyynnistä, opetustehtävistä ja apurahoista. Kaikilla näillä osa-alueilla ansainto on satunnaista ja epävarmaa. Suomessa on pienet taidemarkkinat, opetustehtäviä on tarjolla vähän ja taidekouluja on viime vuosina lakkautettu useita. Apurahoja saavat yhä vain harvat.

Suurimpana haasteena olen itse kokenut epävarmuuden ja ennalta-arvaamattomuuden, sekä siitä johtuvan vaikeuden tehdä realistisia pitkän tähtäimen suunnitelmia. Nämä haasteet näyttävät toteutuvan niin yksilön kuin yhteisöjenkin tasolla.

Kuvataiteen kenttä on monikerroksinen ja rahoitukseen liittyvät ongelmat, jotka itse näen työni kautta, ovat läsnä kaikissa näissä kerroksissa. Rahoitusrakenteiden takaisinkytkökset ovat myös monimuotoisia ja sen vuoksi taidekenttää ei voi hetkessä muuttaa toimivammaksi muuttamalla vain yhtä osaa rahoitusrakenteista.


Ensimmäinen ongelmakohta on taiteilija-apurahojen ja kohdeapurahojen vähyys  sekä pienuus.

Valtion taiteilija-apurahan, jonka pituudet ovat puolesta vuodesta viiteen vuoteen, sai vuonna 2017 11 % hakijoista. Tämä sisältää kaikki eri taiteen alat. Taiteilija-apurahan määrä on noin 1470 € kuukaudessa lakisääteisen eläkemaksun jälkeen. Köyhyysraja on Suomessa yhden henkilön taloudessa 1185 €, eli vain noin 300 € vähemmän. Nämä taiteilija-apurahat ovat kuitenkin harvojen etuoikeus ja monien unelma. Tällä hetkellä säätiöiden tuet eivät kompensoi valtion apurahoja, vaikka ne ovat olleetkin kasvava tukimuoto taiteen eri osa-alueilla.

Valtion taiteilija-apurahaa tulisi mielestäni kehittää palkkana ja tärkeänä investointina, eikä minimitason toimeentulona. Taiteilija-apurahan määrää tulisi kasvattaa huomattavasti, jotta säätiöt voisivat nostaa myös omia apurahojaan. Tällä hetkellä säätiöiden korkeammista apurahoista valtion myöntämän apurahan ylimenevä osuus on veronalaista tuloa.

Valtion apurahojen jakomuoto tulee myös muuttaa neuvovammaksi ja toimikunnissa työskentelevien asiantuntijoiden kuuluu saada työstään palkkaa, jota he eivät nyt saa kokouspalkkiota lukuun ottamatta. Palkka tekee työstä mielekästä sekä kertoo siitä että työtä arvostetaan.

Hyvänä tukimalliesimerkkinä voi mainita esimerkiksi AVEKin, jossa kentän luottamusta nauttivat palkatut tukineuvojat toimivat yhden tai kaksi kautta ja hakijat saavat halutessaan palautetta hakemuksistaan. Tällainen dialogisempi ja läpinäkyvämpi jakotapa takaa taiteen tekijöille mahdollisuudet työn jatkuvuuteen sekä samalla kannustaa tekijöitä uudistuksiin ja kokeilevuuteen.

Myös Taikessa tulisi kokeilla miten palkatut taiteilija-asiantuntijat hoitaisivat nykyisten toimikuntien tehtäviä. Tällaiset eri alojen yksittäiset tuotantoasiantuntijat voisivat raja-aitoja rikkovissa hankkeissa myös konsultoida toisiaan. Tämä lisäisi dialogisuutta myös eri taiteenalojen kesken.

Korkeampien apurahojen lisäksi olisi taiteilijoille saatava lakisääteinen näyttelykorvaus. Suomen Taiteilijaseuran pitkään ajama ja Opetus- ja kulttuuriministeriön viime vuonna lanseeraama näyttelypalkkiokokeilu on erittäin hieno ja tervetullut alku.


Suomessa taidemarkkinat ovat pienet eikä taidetta osteta kuten kodinkoneita.

Taiteen kaupallisen hyödyntämisen mahdollisuudet ovat muutaman dynaamisen gallerian varassa, jotka voivat viedä suomalaista taidetta ulkomaille ja vastaavasti tuoda Suomeen kansainvälisesti työskentelevien taiteilijoiden näyttelyitä.

Tämä tekijöiden ja välittäjäportaan kohtaamattomuus on perustavanlaatuinen ongelma. Mikäli taiteen esittäminen ei ole kannattavaa, ei potentiaalinen ostajakunta voi löytää tekijöitä eikä teoksia. Kentällä vallitsee niukkuuden kulttuuri eikä välittäjäporras voi investoida teoksien tuotantoon ja olla siten mukana luomassa uutta ja kehittyvää kenttää.

Suomessa välittäjäportaan passiivisuus merkitsee sitä, että vaikka taiteilija saisi teoksia aikaiseksi, on niiden esille tuominen lähes yksinomaan tekijän itsensä organisoitava. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että taiteilija itse maksaa siitä, että saa esittää teoksiaan julkisesti. Yhden käden sormilla laskettavia gallerioita lukuun ottamatta taiteilija lähes poikkeuksetta maksaa vuokraa näyttelytilasta, sen lisäksi että tuottaa teokset. Taiteilijat perinteisesti hakevat valtion tai säätiöiden myöntämiä kohdeapurahoja, jotka sitten menevät sellaisinaan vuokrina kiinteistöyhtiöille. Tämä on ainoastaan taiteilijoita kuluttava työvaihe, joka kertautuu monessa portaassa ja syö resursseja niin välittäjäportaalta kuin tekijöiltä itseltään.

Välittäjäporrasta tulee kehittää siis yritystuilla. Galleriatiloista perittävät maksut tulee lopettaa ja sisällyttää gallerioiden toimintamenoihin, jonka kaltaiseen perustoimintaan muun muassa tulisi suunnata tukia. Taiteen kohdeapurahoja ei tulisi myöntää enää tilavuokriin vaan käyttää teosten tekemiseen. Hyviä uusia tukimuotoja kokeillaan jo, kuten Opetus- ja kulttuuriministeriön lanseeraama Visuaalisen taiteen alan välittäjäportaan kehittämishanke.

Framen gallerioille myöntämä apuraha taidemessuille osallistumiseen on erinomainen tuki, jota tulisi kasvattaa huomattavasti, jotta sen hyvät vaikutukset säteilisivät välittäjäportaalta aina tekijöille saakka.

Myös AVEKin uusi Mediarata-hanke on niin ikään hyvä uusi avaus suuntaan, jossa mediataiteen tuotantoyhtiöitä kannustetaan ja palkitaan. Vastaavalla tavalla toimii elokuvan laatutuki.


Taiteilijat halutaan nähdä usein yrittäjinä, vaikka taitelijatoimintaa voi kuitenkin harvoin verrata yrittäjyyteen.

Taiteilijan työ ei perustu liikeideaan, ja sillä on liikevoitosta poikkeavia tavoitteita. On totta että taiteilijoilla ja yrittäjillä on paljon yhteistä. Taiteilijat ottavat suuria riskejä tehdessään taidetta, jonka myynnistä ei ole mitään takeita. Mutta taidemarkkinoita ei voi arvioida kvartaalitalouden kriteereillä ja usein vuosien työ konkretisoituu yhden näyttelyn muotoon ja mahdolliseen myyntituloon.

Mikäli taiteilija sitten myy teoksiaan yhden vuoden aikana 10 000 € edestä, hänet velvoitetaan alv-rekisteriin.

Myös erityisesti elokuva- ja mediataiteen suuremmat tuotantotuet esimerkiksi Suomen elokuvasäätiöltä ja AVEKilta vaativat taiteilijalta tuotantoyhtiön mukanaolon. Tämä on tarkoittanut sitä, että monet taiteilijat ovat olleet pakotettuja perustamaan yrityksen, jonka mukanaan tuomat vastuut puolestaan vaativat taiteilijoilta uusia talouden- ja kirjanpitotaitoja, joiden hankkiminen tai ostaminen vaatii lisäresursseja.

Näihin ongelmiin tulisi vastata järjestökentän uudelleen organisoitumisella, jonka myötä taiteilijoiden työelämän taitoja parannetaan. Taiteilijoiden etuja ajavia järjestöjä tulisi resursoida tarpeeksi. Niille myönnettävien avustusten päätöksenteon tulisi olla dialogista, johdonmukaista ja jatkuvuutta tukevaa. Nykyisen epävarman automaatin sijaan järjestöjen toimintaa voisi tukea pidemmillä tuilla ja niitä tulisi myös palkita hyvästä työstä. Keskeisten taiteilijajärjestöjen rahoituksen tulisi olla monivuotista.

Taiteilijat tarvitsevat neuvoa yhä laaja-alaisemmin muun muassa tuotanto-osaamisessa, viestinnässä, tekijänoikeus- ja työsopimuksissa. He tarvitsevat neuvoja palkkatyön, yrittäjyyden, työttömyyden ja taiteellisen työskentelyn yhteensovittamisessa ja viranomaisten kanssa asioimisessa.

KELAssa, TE-keskuksessa sekä verottajalla tulee taiteilijoiden asiat keskittää omiin yksiköihin, joihin kerääntyy siten erityisosaamista ja käytännöt ovat valtakunnallisesti tasa-arvoisia. Taiteenalojen etujärjestöt ja rahoittajat voivat myös käydä dialogia näiden yksiköiden kanssa tietopohjan lisäämiseksi.

Alv–velvollisuuden piiriin kuulumisen pitää olla joustavampaa, ainakin siinä mielessä, että 10.000 € tulokattoa tulee nostaa. Taiteen Alv-veron yhdenmukaistaminen olisi erittäin tärkeä parannus, arvonlisäverohuojennusten piiriin eivät kuulu esimerkiksi mediataide ja installaatiotaide.

Täytyy kuitenkin myös huomioida, että monille taiteilijoille yhtiömuotoinen ja kollektiivinen tekeminen on myös avannut uusia mahdollisuuksia muun muassa yritys- ja vientitukien muodossa.


Taiteen kansainvälistäminen lähtee liian usein liikkeelle kysymyksenasettelusta: miten luoda parempaa Suomi-kuvaa? Tämä kansallinen lähestymistapa harvemmin kestää kansainvälistä kilpailua. Mikään taide ei ole parempaa vain siksi, että se on tehty Suomessa.

Monet taiteen viennin tukimuodot, kuten yhteisöille suunnatut valtionavustukset, jäävät useimmiten yksittäisten taiteilijoiden saavuttamattomiin.

Framen tuki taiteilijoille, projekteihin, ulkomailla pidettäviin näyttelyihin ja esiintymisiin on selkeä ja suora tapa tukea yksittäisiä tekijöitä, mutta tukien määrää tulisi kasvattaa huomattavasti. Muutenkin esimerkiksi Taiken myöntämien kansainvälistymistukien keskittäminen Frameen voisi olla järkevä vaihtoehto, koska sieltä löytyy nykytaiteen viennin erityisosaamista.

Viime vuosina taiteilijat ovat itse perustaneet säätiöiden myöntämien apurahojen turvin uudenlaisia taidetiloja, jotka eivät ole perineet vuokraa taiteilijoilta. Nämä taiteilijavetoiset galleriat ovat tuoneet paljon hyvää ja korkeatasoista taidetta sekä kansainvälisyyttä Suomeen sekä lisänneet dialogia vastaavien ulkomaisten instituutioiden välillä. Tällaisista gallerioista hyvänä esimerkkinä mainittakoon SIC-galleria ja Sorbus-galleria. Nyt monien näiden tilojen rahoitus on katkolla, sillä säätiöt toimivat start up -ajatuksella eivätkä sitoudu monivuotisiin projekteihin. Tällaiseen kansainvälistymistoimintaan tulee suunnata niin valtion mutta erityisesti kuntien ja niiden kaupunkien tukea, joiden asukkaat palveluista hyötyvät.


Taide muuttaa muotoaan ja eri alueiden väliset raja-aidat hälvenevät. Ratkaisu tasa-arvoisempaan rahoitukseen ei ole mielestäni uusien toimikuntien ja jaostojen perustaminen vaan yhä tarkempi ja analyyttisempi sisältölähtöinen vertaisarviointi ja sen kehittäminen. Näen itse Taiken aseman ja merkityksen tässä mielessä keskeisenä.

Apuraha ei ole sosiaalituki, vaan sillä on arvokas merkitys yhteiskunnassa. Taiteen tuilla tuotetaan sisältöä, keskustelua, hyvinvointia. Niillä on työllistävä vaikutus suorien ostopalveluiden ja työvoiman muodossa. Taideteoksilla on säteilyvaikutukset satojen vuosien päähään. Parantamalla taiteilijoiden toimeentuloa tuetaan muita yhteiskunnan taiteeseen ja sen levitykseen sitoutuvia palveluita ja rakenteita.

Taikessa meillä on olemassa vahva pohja, jolle rakentaa vielä parempaa rahoitusjärjestelmää. Se olisi neuvova, joustava ja paremmin resursoitu, ja tekisi yhteistyötä taiteen monitahoisen kentän eri toimijoiden kanssa.

Valtiolähtöisen rahoituksen tulee toimia kannustimena uusiin kokeiluihin, taata jatkuvuus, perustua tuloksellisuuteen, mutta aina sisältö edellä.

Hyvinvointivaltiossa säätiöiden tehtävänä on täydentää niitä puutteita, joita valtion entistä parempi järjestelmä ei pysty vielä täyttämään.

Copyright © 2018 AV-Arkki