 |
 |
AV-arkki |
|
 |
|
|
|
|
 |
 |
|
| Cécile Dazord: Haastattelu Perttu Rastaan ja Mika Taanilan kanssa, Helsingissä torstaina 6. syyskuuta 2007 |
|
[ Takaisin ] |
Haastattelu Perttu Rastaan ja Mika Taanilan kanssa, Helsingissä torstaina
6. syyskuuta 2007
Cécile Dazord :
- Ilmestyikö videotaide Suomeen suhteellisen myöhään?
Perttu Rastas :
- Kyllä. Verrattaessa Suomea muuhun Eurooppaan ja jopa Pohjoismaihin se on
tosiasia. Opiskelijat löysivät tämän uuden taidemuodon 1980-luvun
alkupuolella oleskellessaan ulkomailla. Suomeen palatessaan he eivät
kuitenkaan löytäneet mitään järjestelmää jonka puitteissa jatkaa
videotaiteen alueella. Marikki Hakola, joka oli lähtenyt opiskelemaan
videotaidetta Düsseldorfiin, oli ensimmäinen joka suoritti siitä
loppututkinnon suomalaisesta taidekorkeakoulusta. Sen tehdäkseen hän
työskenteli myyjänä eräässä yhtiössä, joka palkan sijaan tarjosi hänelle
mahdollisuuden käyttää laitteistoa.
Videotaiteesta kiinostuneiden taiteilijoiden määrä on kasvanut pikkuhiljaa.
1980-luvun puolivälissä olin järjestämässä Kansansivistysliiton kautta
taiteilijoille suunnattua työpajaa, jossa koulutus keskittyi
videotaiteeseen. Sittemmin olin mukana luomassa MUU:ta (1987), joka on
nuorten taiteilijoiden yhdistys tarkoituksenaan teoksien myynnin
edistäminen ja levittäminen. MUU, joka siis tarkoittaa samaa kuin « toinen
», mursi perinteisen kuvataiteiden kategorisoinnin ja vaati taidemuotojen-
ja välineiden moninaisuuden hyväksymistä. Hieman myöhemmin olin osallisena
myös videoteosten levittämiseen ja jakeluun erikoistuneen AV-arkin synnyssä
(1989). Tuolloin videota käyttävien taiteilijoiden määrä oli huomattavasti
kasvanut, ja AV-arkki järjesti katselmuksia, festivaaleja sekä
kansainvälisiä tapaamisia.
Tällä hetkellä myös tuona aikana tehtyä kokeellista elokuvaa ollaan
löytämässä uudestaan. Suomessa videotaiteen ja kokeellisen elokuvan
alkuajat ovat läheisesti toisiinsa yhteydessä. Suomalaisen kokeellisen
elokuvan parista löytyy myös todellinen suunnannäyttäjä kansainvälisessä
mittakaavassa, Eino Ruutsalo, jonka ensimmäiset elokuvat ovat peräisin jo
1950-luvun lopusta. 1960-luvulla kokeellisten elokuvien näytäntöjä
järjestettiin osana rock-konsertteja, mutta suurin osa näistä elokuvista on
kadonnut. 1980-luvun loppupuolelta lähtien kokeellisen elokuvan
luomisprosessit keskittyvät vuonna 1989 perustetun Helsingin elokuvapajan
ympärille. Mitä videotaiteeseen tulee, jo 70-luvulta lähtien jokunen
televisiollekin töitä tekevä taiteilija käytti videota kokeellisessa
mielessä. Näin teki muun muassa Antero Takala, televisiostudioiden
valokuvaaja, joka loi vuonna 1972, tietämättä Nam June Paikin ja Shuya
Aben video-syntetisaattorista, sitä muistuttavan, kuvia värittävän koneen.
Vuonna 1974 balettia esittävistä valokuvista kyseisen mekanismin avulla
toteutettu Romeo ja Julia esitettiin helsinkiläisessä galleriassa, ja sitä
voidaankin pitää ensimmäisenä suomalaisena videotaideteoksena.
70-luvun Suomen ilmapiiriä leimanneet Neuvostoliiton vaikutus sekä
sosialistinen realismi eivät juurikaan antaneet tilaa kokeelliselle
luomisprosessille. Kommunistipuolue oli jakaantunut kahtia Neuvostoliitto-
ja Eurooppa-myönteisiin leireihin, ja pääosin neuvostomyönteiset
kulttuuripiirit hyljeksivät kaikkea Yhdysvalloista tulevaa kultturia,
mukaanluettuna kokeellisinkin taide. Kun videotaideteoksia alkoi ilmestyä,
miellettiin ne amerikkalaiseksi tuotannoksi ja hyljättiin sellaisenaan,
yhtenä suurena kokonaisuutena. Jopa kokeellinen elokuva, joka kiistatta oli
pikemminkin vasemmalle kallellaan, hyljättiin samoin perustein. Kaikki
Yhdysvalloista peräisin oleva oli epäilyttävää. Tämän vuoksi videotaide
herätti vain vähän kiinnostusta ja pysyi laajalti tuntemattomana Suomessa
aina 1980-luvun loppupuolelle saakka.
Ensimmäisenä suomalaisena videotaiteilijana voidaan pitää Mervi Kytösalmea.
Saatuaan opintonsa päätökseen Suomessa vuonna 1978 hän opiskeli useiden
opettajien johdolla Kölnin taidekoulussa, ennen kaikkea kuitenkin Nam June
Paikin. Vuosien 1978 ja 1984 välillä hän toteutti viitisentoista teosta
jotka voidaan luokitella videotaiteeksi, ja joista kaikki ovat säilyneet
Suomessa. Palattuaan Suomeen hän piti useita esitelmiä ja hänen töistään
kirjoitettiin artikkeleita, mutta häneltä ei kuitenkaan koskaan nähty
henkilökohtaista näyttelyä tai retrospektiivistä näyttelyä museossa.
Kytösalmi lopetti kaiken taiteellisen tuotantonsa 1984 hänen poikansa
menehdyttyä.
Suomalaisten videotaiteen uranuurtajien historia sekoittuu kokeellisen
elokuvan historian kanssa. Se sijoittuu myös samaan ajanjaksoon kuin
ensimmäiset tietokonetta hyväkseen käyttävät taiteeliset tuotokset. Näiden
uranuurtajien menneisyys voidaan tiivistää kymmenkuntaan nimeen : Eino
Ruutsalo, Antero Takala ja Mervi Kytösalmi tulivat jo mainittua, heidän
joukkoonsa voidaan lisätä Peter Widén, jonka kaikki elokuvat, yhtä
lukuunottamatta, ovat kadonneet, Pasi « Sleeping » Myllymäki, joka
toteutti kokeellisten elokuvien sarjan super-8:lla, sekä Erkki Kurenniemi,
fysiikan insinööri sekä uranuurtaja sanan todellakin laajassa
merkityksessä: Kurenniemi toteutti 16 mm:n elokuvia ja loi 1960-luvun
alusta lähtien interaktiivisia elektronisia instrumentteja sekä videokuvan
manipuloinnin menetelmiä. Myllymäen filmit, samoin kuin Kurenniemen
keksinnöt saivat vain vähän vastakaikua omana aikanaan, suomalaiset eivät
olleet valmiita vastaanottamaan tällaista kulttuuria. Tuona aikakautena
kokeellisten tuotosten esittäminen oli kuin «noise musicin» soittamista
klasiseen musiikkin tottunelle yleisölle : konteksti johoin kyseinen taide
olisi voinut kiinnittyä yksinkertaisesti puuttui. Kiasman taidemuseo on
juuri ostanut kokoelmiinsa Myllymäen elokuvan, ja Kurenniemi on löydetty
uudestaan Mika Taanilan vuonna 2002 toteuttaman filmin Tulevaisuus ei ole
entisensä ansiosta.
CD :
Meneillään on siis teosten uusi vastaanottaminen.
PR :
Siihen meni yli kaksikymmentä vuotta...
CD :
60- ja 70-luvut olivat uranuurtajien vuosikymmeniä. 1980-luvun lopussa
videotaide otti paikkansa nykytaiteen kentässä. Yksi tunnetuimmista
taiteilijoista ulkomailla on Eija-Liisa Ahtila, jonka videoteosten muoto -
joka on, jollei nyt aivan ominainen niin ainakin tyypillinen suomalaiselle
luovalle ilmaisulle - perustuu erittäin kirjallisiin käsikirjoituksiin sekä
harkittuun leikkaukseen ja leikkii ristiriidalla kerronnan ja kuvien
välillä.
PR :
Suomi on todella kirjallinen maa, meillä on asukasmäärää kohti eniten
maailmassa sanomalehtien lukijoita sekä kirjakauppoja. Suomi on myös nuori
maa jonka kulttuuria luodaan jatkuvasti, maahan itsenäistyi vasta vuonna
1917. Ensimmäinen suomeksi kirjoitettu romaani, Aleksis Kiven Seitsemän
veljestä, on peräisin vuodelta 1870. Bertolt Brecht, joka oleskeli kuusi
kuukautta Suomessa maailmansodan kynnyksellä, kirjoitti ennen lähtöään
Yhdysvaltoihin runossaan Suomalainen maisema, että « Suomi on maa joka
vaikenee kahdella kielellä ». Suomalaiset puhuvat vähän, ja kuitenkin
kännykät ja tekstiviestit syntyivät juuri Suomessa. Suomen kansa lähettää
20 miljoonaa tekstiviestiä vuodessa. Kirjoitettu kulttuuri on siis
huomattavasti suullista suuremmassa asemassa.
Täytyy vielä lisätä, että vaikka Suomella ei ole suurta kokeellisen
elokuvan perinnettä, on meillä erittäin hyvä, perinteisesti
narratiivisempaan elokuvaan keskittyvä elokuva-alan koulu. Suoritettuaan
suomalaisen taidekorkeakoulun tutkinnon Eija-Liisa Ahtila opiskeli elokuvaa
Lontoossa.
CD :
Voidaanko tässä yhteydessä puhua suomalaisesta koulukunnasta ?
PR :
Ei. Suomalaisten videoteosten joukosta löytyy niitä tarkasteltaessa
loppujen lopuksi kaikki : dokumenttivideot, kerronnalle perustuvat videot
kuten Eija-Liisa Ahtilan sekä kaikkien häntä seuranneiden teokset,
kokeellisempia muotoja kuten Pekka Sassin työt, ja jopa, uusien medioiden
vallatessa alaa sekä digiaikaan siirtymisen myötä, sellainen tuotanto, joka
perustuu enemmän itse prosessiin kuin lopputulokseen. En usko, että jokin
suuntaus olisi voimakkaampi kuin jokin toinen.
CD :
Tutkiessani suomalaista videotaidetta en löytänyt teoksia jotka kuuluisivat
käsitetaiteen piiriin.
PR :
Todellakin, mieleeni ei tule juuri mitään... Sitä pitäisikin kysyä
Mikalta.
Mika Taanila :
Luulen tosiaankin, että suomalainen elokuva ja videotaide ammentavat
voimakkaasti kirjallisesta perinteestämme, kertomuksen perinteestä.
Eija-Liisa Ahtilan työt ovat selvästi lähtöisin kerronnallisen elokuvan
perinteestä. Kertoo paljon, että suurin osa videohankkeiden rahoituksesta
tuleekin elokuvan, ei suinkaan kuvaamataiteiden taholta. Sitä vastoin
rahoituksen saaminen abstrakteille tai kokeellisille elokuville on vaikeaa.
Yhä useampien taidekouluista valmistuvien opiskelijoiden työskentelyn
lähtökohtana on liikkuva kuva. Eija-Liisan, tai aivan hiljattain Salla
Tykän teokset vaativat huomattavia rahasummia. Rahoitus ei siis suinkaan
ole mikään merkityksetön seikka tämäntyyppisille projekteille.
CD :
No entä sitten videot, joihin käsitetaiteen voidaan sanoa vaikuttaneen ?
MT :
90-luvun alussa jotkut elokuvat, jotka kuvattiin Helsingin elokuvapajan
puitteissa, saivat vaikutteita strukturalismista tai minimalismista.
Joukossa on mielestäni myös todella tärkeitä, valitettavasti yhä vieläkin
ali-arvostettuja töitä, kuten esimerkiksi Sami van Ingenin tai Seppo
Renvallin teokset. Seppo Renvallin Vapautemme hinta- teos (1991), jonka
lähtökohtana on samanniminen kirja, on toteutettu talvisodassa 1939-40
kaatuneiden sotilaiden kunnioittamiseksi. Jokainen valokuva on kuva
sotilaasta.
CD :
Pidän kovasti Sami van Ingenin ensimmäisestä elokuvasta Kaikki Suomen
poliisit (1987), joka toteutettiin Reaganin Suomen vierailun yhteydessä:
teoksessa jokaista suomalaista poliisia esittää itse filmiin leikattu
tähden muotoinen reikä, joka katselmuksessa näkyy valkeana mustaa taustaa
vasten.
MT :
Käsitteelisten elokuvien alueelta voidaan vielä mainita Denise Ziegler tai
Mikko Maasalo. Helsingin elokuvapaja on näin myös tukenut tiettyä määrää
pienillä budjeteilla tehtyjä käsitteellisiä elokuvia : elokuva = käsite.
Suomen elokuvapaja toteutti myös Juha van Ingenin videoteoksen
(Dis)Integrator, joka perustuu yhden videokohtauksen jatkuvalle toistolle
(VHS-videolla) kuvan heiketessä asteittain niin että lopulta nähdään vain
videolumisadetta. Videopätkä on otettu Kurt Neumanin tieteiselokuvasta The
Fly, (1958) joka käsittelee teleportaatiota. Alkuperäinen elokuva kannattaa
kyllä katsoa.
CD :
Olen kirjoittanut uudestaan ruudulla näkyvien kahden henkilön, miehen ja
naisen, dialogin. Se on täydellisessä sopusoinnussa teoksen periaatteen
kanssa.
« Now take television. What happens? A stream of electrons, sound and
picture impulses, are transmitted through wires in the air. The TV camera
is a disintegrator. Your set unscrambles or integrates the electrons back
into pictures and sound.
— But this is different.
— Why? »
CD :
Varsinaisen taiteilijan työnne (elokuvat ja videot) lisäksi olette
työskennellyt myös koko suomalaisen avant-garde - ja kokeellisen kulttuurin
uudelleenlöytämisen parissa dokumenttiluontoisten elokuvien välityksellä
tai järjestämällä katselmuksia, jopa festivaaleja. Ajattelen esimerkiksi
elokuvaanne 1960-luvun utopistisesta arkkitehdistä, Matti Suurosesta
(Futuro, A New Stance For Tomorrow) tai elokuvaanne Erkki Kurenniemestä.
Mitä taas festivaaleihin tulee, muistelen vuonna 2000 aloitettua
Avanto-festivaalia.
MT :
Kyllä, pidän arkistoissa työskentelystä. Pidän footage:n, kuvamateriaalin,
uudelleenlöytämisestä ja yhteenkokoamisesta. Avanto-festivaali järjestetään
taiteilijoiden toimesta ja se keskittyy puoliksi kokeelliseen elokuvaan,
puoliksi kokeelliseen musiikkiin. Ohjelmisto on kansainvälistä. Meidän
ryhmämme on pieni, samoin budjettimme, mutta minun täytyy sanoa että olemme
todella tyytyväisiä lopputulokseen.
Mitä taas henkilökohtaiseen työskentelyyni tulee, tällä hetkellä työstän
elokuvaa Suomen viidennen ydinreaktorin rakennustöistä Länsi-Suomessa
pienellä saarella. Se on pitkän aikavälin projekti jonka parissa olen
työskennellyt jo useita vuosia. Tämä elokuva on hyvin erilainen kuin
aikaisemmat dokumenttielokuvani koska tällä kertaa en käytä found footage:a
tai muuta arkistomateriaalia.
käännös: Elina Vänskä
|
|
|
Sivuston kaikki materiaali on suojattu tekijänoikeuslain nojalla.
Materiaali on tarkoitettu ainoastaan yksityiseen käyttöön ja sen kopioiminen
kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
|
|
|
