Lyhyt historia

Annamari Vänskä: AV-arkki, lyhyt historia (2004)

On 1980-luvun loppupuoli, ehkä vuosi 1987, joulunalusviikko. Olen entisen kotikaupunkini Joensuun kaitafilmikerhon kanssa tutustumassa Suomen ensimmäiseen videotaidetyöpajaan Kuopiossa. Paikan toiminnanjohtaja on esitellyt meille pajan betacamlaitteistoa ja kertonut innostuneesti perusteilla olevasta Kuopio Video Festivalista. Hän on myös maalannut eteemme utopialta tuntuvan tulevaisuudennäyn: Suomen, joka tulee muutaman vuoden sisällä olemaan täynnä videotyöpajoja ja videolla työskenteleviä taiteilijoita. Teknohuuman kyllästämä kaitafilmiryhmämme on ristiriitaisten tunteiden vallassa. Yhtäältä olemme innostuneita ajatuksesta, että tämä uusi teknologia helpottaa työskentelyä liikkuvan kuvan kanssa. Samalla olemme kuitenkin huolissamme siitä, mitä tapahtuu käsityölle, kun filmin leikkauksia ei enää tarvitse tehdä käsipelillä, ruutu ruudulta.

Videoteknologian arkipäiväistymisellä on lyhyt historia, suunnilleen yhtä lyhyt kuin suomalaisella videotaiteellakin. Vajaan kahden vuosikymmenen aikana suomalaisen taiteen alueella on tapahtunut vallankumous: video- ja mediataiteesta on tullut eräs kansainvälisesti merkittävimpiä ja noteeratuimpia taiteitamme. Nykynäkökulmasta tuntuukin suorastaan nostalgiselta ajatella, että videotaiteen rantautuminen Suomeen tapahtui vasta vuonna 1982. Tuolloin tehtiin Suomen ensimmäinen taidevideo Turppi-ryhmän – Marikki Hakolan, Lea ja Pekka Kantosen, Jarmo Vellosen ja Martti Kukkosen – toimesta Lehtimäen ympäristötaidesymposiumissa. Tässä teoksessa, minimalismista ja maataiteesta ammentavassa teoksessa nimeltä Earthcontacts kuvataan nimen mukaisesti ihmisen ja luonnon suhdetta teollistuvassa ja teknologisoituvassa yhteiskunnassa. Ennen hajoamistaan Turppi-ryhmä teki vielä toisen luonnon ja teknologian vastakkaisuutta tutkivan videoteoksen nimeltä Deadline vuonna 1983. Näillä kahdella videolla Turppi raivasi tilaa videon juurtumiselle suomalaisen taiteen kentälle.

Kuten kaikki uusi, myös videotaide aiheutti alkutaipaleellaan vastustusta. Keskustelut siitä, voiko videolla tehtyä taidetta ylipäätään kutsua taiteeksi, velloivat. Näistä epäilyistä huolimatta tai niiden vuoksi muun muassa Uuden ajan Aura –lehti ja Asko Mäkelän luotsaama Vanhan galleria tekivät ennakkoluulojen karistamiseen tähtäävää, uraauurtavaa työtä esitellessään kansainvälistä videotaidetta suomalaiselle, konservatiivisellekin taideyleisölle. Tämän ruohonjuurityön merkitys näkyi videotaiteen aseman vahvistumisena Ateneumin ARS83 –tapahtumassa, joka toi lajityypin taideyleisön laajempaan tietoisuuteen.

1980-luku oli Suomen teknologisoitumisen kannalta ”kulta-aikaa”. Tähän historialliseen hetkeen sijoittuu myös videotaiteen aseman vakiintuminen koulutuksen muodossa, kun Kuvataideakatemia ja Teatterikorkeakoulu alkoivat järjestää videotaiteen kursseja vuodesta 1985 lähtien. Kuvataideakatemian perustettua tila-aikateosten koulutusohjelman vuonna 1990 yksittäiset kurssit muuttuivat koulutusohjelmaksi. Pian tämän jälkeen Kuopion videotyöpajan puolenvuosikymmenen takaiset sanat olivat totta: nykyisin mediataiteita on mahdollista opiskella korkeakoulujen lisäksi myös ammattikorkeakoulu- ja opistoasteen kouluissa ympäri Suomen. 1990-luvun mittaan myös videotaiteen levityskanavat ovat vakiintuneet. Erityisen merkittävä oli vuonna 1987 perustettu Muu ry, taiteidenvälinen taiteilijayhdistys, jonka intresseissä oli ajaa kyseenalaisia, ”muita, toistaiseksi tuntemattomia” taiteenaloja. Muu ry:n edustamiin taiteenaloihin kuului videotaiteen lisäksi mediataide, performanssi, tila-, ympäristö- ja käsitetaide, samoin kuin äänitaide ja muut kokeelliset kulttuurituotannon muodot. Samaan aikaan Muu ry:n perustamisen kanssa taidekentälle perustettiin myös toinen instituutio, AVEK, edistämään audiovisuaalisen kulttuurin leviämistä. Vain muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 1989 perustettiin puolestaan AV-arkki, audiovisuaalisen taiteen levitysarkisto. Alkutaipaleellaan AV-arkki oli osa MUU ry:tä, mutta jo vuonna 1991, vain muutamaa vuotta myöhemmin liitto kariutui ja AV-arkki irtautui Muu ry:stä omaksi yhdistyksekseen.

1990-luvulta 2000-luvun alkuun tultaessa video- ja mediataide on vakiinnuttanut asemansa suomalaisen taiteen kentällä. Kukaan ei enää kyseenalaista näiden taidemuotojen asemaa taiteena – päinvastoin: suurin osa kansainvälisissä yhteyksissä esitellyistä ja kansainvälisesti noteeratuista taiteilijoista on video- ja mediataiteilijoita. Tästä hyvänä esimerkkinä on Minna Tarkan ja Tapio Mäkelän opetusministeriölle tekemä selvitys Mediataide. kotimaiset toimijat ja kansainväliset mallit (2002). Esipuheessa kirjoittajat toetavat:

”Yksinomaan vuoden 2002 ensimmäisellä puoliskolla kotimaisen mediataiteen saavutuksiin kuuluu mm. Eija-Liisa Ahtilan näyttely oheistapahtumineen Lontoon Tate Modernissa, Ahtila ja Veli Granö Sydneyn biennaalissa, F2F-ryhmänäyttelyn neljäs Pohjois-Amerikan näyttelykohde Montrealissa sekä Viva Helsinki! – näyttelyn yli 25 000 kävijää Barcelonan merkittävässä Sonar-festivaalissa. Mediataiteilijamme ovat myös kansainvälisesti palkittuja. Useita palkintoja keränneiden mediataiteen ‘grand old ladyjen’ Eija-Liisa Ahtilan, Marita Liulian ja Marikki Hakolan lisäksi kunniamainintoja ja tunnustuksia ovat saaneet monet muutkin tekijät.”

Tässä työssä ja suomalaisen videotaiteen levittämisen edistämisessä AV-arkilla on ollut merkittävä asema. Yhtäältä AV-arkki on auttanut suomalaisen videotaiteen levitystä kansainvälisiin yhteyksiin, erilaisille festivaaleille ja muihin tapahtumiin. Samalla se on tehnyt myös paljon työtä edistääkseen suomalaisen taideyleisön tietoisuutta videotaiteesta.

Omassa videotaidehistoriassani AV-arkilla on myös ollut suuri merkitys: sitä kautta olen saanut käsiini taidetta omiin tutkimusintresseihini liittyen samoin kuin olen saanut Arkista pätevää keskusteluapua etsiessäni videotaidetta näyttelykäyttöön. AV-arkin olemassaolon aikana olen istunut arkiston – tai nykyisen levityskeskuksen – pimeässä videoeditissä ihmettelemässä, kuinka kauneuskirurgi ensin poistaa ranskalaisen mediataiteilijan ruumiista rasvaa ja lisää sitten ruumiiseen silikoniproteeseja; kuinka suomalainen videotaiteilija hakkaa päätään metallisen kaapin oveen niin että veri roiskuu; kuinka mies ja nainen astelevat vaatetettuina tavarataloon poistuakseen sieltä videon lopuksi ilkosillaan; kuinka nuoret, ulkonäöltään androgyynit naiset kertovat siitä, millaista on elää sukupuolessa, joka rikkoo kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, tai katsoa dokumentaatiota siitä, millä tavalla taiteilijan piirrokset syntyvät.

Nykyisellään AV-arkin henkilökuntaan kuuluu 2,8 vakituista henkilötyövuotta sekä useita hanketyöntekijöitä. Näillä resursseilla AV-arkki pyörittää perustoimintaa, johon kuuluu teoslevitys yli 200 taiteilijalta tai tekijäryhmältä, sekä useat hankkeet. AV-arkin pääasiallisimpia asiakkaita ovat kotimaiset museot sekä kansainväliset festivaalit, mutta yhä tärkeämpänä asiakasryhmänä tulevaisuudessa tulevat varmasti olemaan videotaiteen tutkijat.

Nykyisenkaltaisessa tietoyhteiskunnassa videotaiteen voi sanoa edustavan kulttuurista ja sosiaalista kekseliäisyyttä. Videotaide on alue, jossa tekijät ovat usein avantgarden hengessä eturintamassa, kokeilevat uusia teknologioita ennen sen lanseeraamista suurelle yleisölle. Eturintamassa oleminen ei kuitenkaan ainoastaan merkitse teknologista innovatiivisuutta. Se merkitsee myös kulttuurista sensitiivisyyttä; kykyä testata kulttuurin vallitsevia ja tulevia merkityksiä ja muotoja.